Immolation on yksi pidemmän linjan death metal-bändeistä ja myöskin yksi genrensä henkilökohtaisia suosikkejani. Onkin mielenkiintoista, miten bändi on onnistunut pysymään yli kahdenkymmenen vuoden uransa ajan tuoreen kuuloisena. New Yorkin konkarit ovat vuosikaudet joutuneet jäämään isompiensa varjoon täysin suotta, sillä bändillä löytyy enemmän visiota kuin monelta muulta alan yrittäjältä.
Heti intron jälkeen on selvää, että kyseessä on taattua Immolation-laatua kieroilla riffeillä ja omaperäisillä melodioilla maustettuna. Immolation kuulostaa Immolationilta, ja hyvä niin. Bändillä on taito onnistua tuomaan lähes jokaiseen biisiin joku mielenkiintoinen elementti, vaikka kappale aluksi tasapaksulta vaikuttaisikin. Robert Vignan kitarointi on yhtä mielipuolisen kuuloista, kuin näköistäkin ja se on erittäin tärkeä elementti Immolationin musiikissa Ross Dolanin uskomattoman äänen ohella. Dolania ei syyttä pidetä yhtenä parhaista death metal-vokalisteista.
Varsinaisen ensimmäisen biisin, The Purgen jälkeen rullaamaan lähtevät A Token of Malice ja levyn nimikkobiisi onnistuvat tasapainottelemaan tarttuvuuden ja death metallille ominaisen sekopäisyyden välillä erittäin onnistuneella tavalla. Levyn parhaimmistoon kuuluu myös A Glorious Epoch, joka puolestaan on murskaava raskaudessaan ja pitää sisällään jäätävän hienoja riffejä. The Rapture of Ghostsin tunnelma taas on vangitseva. Muutama hieman tylsempikin hetki mahtuu joukkoon, mutta kuten aiemmin todettua, Immolation onnistuu lähes aina änkemään biiseihinsä vähintään yhden kiinnostuksen herättävän kohdan. Hyvänä esimerkkinä A Thunderous Consquence, joka ei biisinä muutoin ole kummoinen, mutta biisin lopetus on yhtä kaikki erittäin tyylikäs.
Immolation on jälleen, melkein 19 vuotta ensimmäisen levyn ilmestymisen jälkeen, onnistunut luomaan vahvan, oman kuuloisensa kokonaisuuden. Yhtye on onnistunut saavuttamaan omaperäisyyden asteen genressä, jossa se ei aina kaikista helpoin tehtävä ole. Immolation on aina ollut mielestäni erittäin aliarvostettu ja vaikka sen suosio on viime vuosina kenties hieman alkanut nostaa päätään, soisi bändille enemmän kuin mielellään hieman lisää mainetta. He ovat raataneet sen eteen pitkään, ja sen he myös ansaitsisivat.
****
Ulverin Garm ja mm. Siriuksesta tuttu Daniel Cardoso toteuttavat Head Control Systemin muodossa hieman erilaista visiota, mitä ainakin allekirjoittanut on tottunut herroilta kuulemaan. Kyseessä on hieman Katatoniaa muistuttava projekti, tosin aavistuksen suoraviivaisempana ja popimpana, mutta tämä ei kerro kaikkea: Murder Nature on levy, joka pitää sisällään rock/metallia, jota on hieman vaikea sulloa lokeroihin.
Levy lähtee käyntiin hyvinkin iskevällä Baby Bluella, joka on yli 6-minuuttisena kestoltaan albumin pisin kipale, mikä on suhteellisen harvinaista albumin avauskappaleelle. Intron jälkeen Garm pääseekin saman tien esittelemään laulutaitojaan. Maukkailla kosketinmelodioilla ja erittäin tarttuvalla kertosäkeellä varustettu kappale kuuluukin albumin parhaimmistoon. Hieman seesteisemmän Skin Flickin jälkeen vuorossa on nopeatempoisempi Masterpiece (of Art), joka ei juurikaan tunteita nu-metallisuudessaan herätä ja jättää hieman kylmäksi. Blunt Instrumental (joka on, yllätys yllätys, instrumentaali) toimii lähinnä välisoittona, joskin tunnelmallisena sellaisena. It Hurtsissa Garm näyttää taas laajaa äänialaansa ja onnistuu jälleen kuulostamaan erittäin vakuuttavalta. Seuraavina iskevät Watergate, joka on jälleen toimivalla kertosäkeellä varustettu, ja Seven, joka on hieman puuduttavampi tapaus. Kill Me-nimisen (itseäni muuten aina hymyilyttää, kun Garmin vokaalit kuulostavat siltä, että hän laulaisi "ihq") välifiilistelyn jälkeen siirrytään suhteellisen raskaasti eteenpäin rullaavaan Wonderworldiin. Rapid Eye Movement jatkaa hieman samankaltaisissa tunnelmissa raskaiden riffiensä myötä. Albumin päättävä instrumentaali Falling on Sleep toimii lähinnä outrona levylle.
Murder Naturelta löytyy paljon hyviä mausteita ja tarttuvuutta, mutta kokonaisuus jää harmillisen vajavaiseksi. Ensin levy tuntuu erittäin hyvältä, mutta tarkemman tarkastelun alla tietty tasapaksuus nousee esiin. Kiekolle olisikin kaivannut lisää avausraita Baby Bluen kaltaisia äärimmäisen iskeviä hittirykäisyjä, tarttuvat kertosäkeet ja melodiantaju kun Cardosolla kuitenkin tuntuvat olevan hanskassa. Huonoksi tätä levyä ei voi väittää, mutta kuitenkin jää sellainen ikävä tunne, että potentiaalia olisi ollut paljon enempääkin. Toivottavasti jatkoa siis seuraa.
***
